Historiaa jatkuu...

Vuodet kuluivat, lapset kasvoivat ja arki rullasi kohtuu normaalisti.

Opiskelin oppisopimuksella apteekissa lääketeknikoksi joksi valmistuin 2008. Opiskelu tuntui aika hurjalta. Olin 4 kertaa vuoden aikana 2 viikkoa Turussa ja mieheni sai kokeilla miltä tuntuu selvitä arjesta yksin lasten kanssa. 
Lapset olivat silloin 4,8 ja 12 vuotiaat. Noiden viikkojen aikana mieheni selvisi niin vesirokoista kuin silmätulehduksista normi arjen lisäksi. Olin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt kuinka hienosti kaikki sujui ja minä sain keskittyä opiskeluun.

2014 tein suuren päätöksen ja vaihdoin työpaikkaa. Työmatkani lyheni ja työaikani muuttui paremmin minun tilanteeseeni sopivaksi. Kaikki tuntui olevan mallikkaasti.

2015 maaliskuussa tein suuren elämäntapamuutoksen ja laitoin ruokavalioni täysin uusiksi. Painoin noihin aikoihin lähes 94 kg ja jotain oli tehtävä.
Jätin ruokavaliostani kokonaan pois vehnän, riisin, pastan, perunan, sokerin, kaiken makean (paitsi jäätelön ;) ), pullat ja leivän. Kaikki valmiiksi maustetut kananfileet yms.jätin kauppaan. Liikuntaa lisäsin jonkun verran. Tunsin olevani elämäni kunnossa. 2016 vuoden helmikuussa painoin 68,5 kg!!! Olin laihduttanut omin keinoin 25,5 kg!!!

Olin elämäni kunnossa ja energiaa oli vaikka kuinka paljon. Keväällä 2016 keskimmäinen tyttäremme pääsi ylioppilaaksi ja samana kesänä nuorimmaisemme pääsi ripille. Minä tietenkin itse tein tarjottavat molempiin juhliin ja putsasin ja puleerasin joka paikan (vaikka ei meillä kukaan juhlia kaapeissa viettänytkään). Jossain takaraivossa oli kuitenkin pieni pelko kuinka kauan tämä jaksaminen kestää... 

JA SITTEN SE RÄJÄHTI KÄSIIN...

Heinäkuun puoli välissä alkoi olla kaikenlaisia kipuiluja jotka vain yltyivät ja oli pakko hakeutua lääkäriin.  Ja sitten se väsy voi helvetti millainen väsy ! Vaikka olisin nukkunut kaiken aikaa en olisi kättäni jaksanut kantaa, ajatus ei juossut, puhe ei kunnolla sujunut, muisti ei toiminut ollenkaan normaalilla tavalla. Nyt todellakin tiedän mitä se fatiikki on!!!
Minä, joka olen normaalisti todella positiivinen ihminen, ajattelin jo, jotta eiköhän tämä elämä ollu tässä, ei mulla oo enää mitään tekoa tässä maailmassa. Onneksi läheiseni olivat tukena ja pääsin niistä ajatuksista.

Loppujen lopuksi kun alkoi 8.s viikko sairaslomaa pääsin lopulta keskussairaalaan ja pahenemisvaihe oli päällä. Pääsin kortisoni-kuurille. Parin tiputuksen jälkeen tunsin itseni taas lähes normaaliksi ihmiseksi ...

Historiaa...

Muistan kun eilisen päivän tuon toukokuisen päivän. Elettiin toukokuuta 2005.

Joimme mieheni kanssa aamukahvia, luin sanomalehteä ja silmiini pisti juttu naisesta , joka sairasti MS-tautia. Totesin   miehelleni "Muista mun sanoneen, jotta joskus minulla todetaan MS-tauti" Mieheni oli tietenkin sitä mieltä. että puhun palturia.

Aikaa kului vajaa puoli vuotta,kun jouduin oloni takia ensiapuun. Siellä sanoin päivystävälle neurologille,, että haluan selvityksen ettei minulla ole MS-tautia. 

Asiaan kuuluvasti minut magneettikuvattiin ja otettiin selkäydinnäyte. Menin YKSIN neurologille kuulemaan etten sairasta MS-tautia. Lääkärin vastaus oli täys shokki ja kyseisestä käynti kerrasta en muista mitään. Kävelin autolle, soitin miehelleni ja ITKIN. 

Minusta tuntui, että koko maailma romahti. 

Hyvin pian kuitenkin ymmärsin ettei tilanteessani ole mitään itkettävää enkä ole enää koskaan sen jälkeen tilannettani surrut.

Nyt sain syyn sille miksi käyttäydyn tietyllä tavalla. Miksi en jaksa enää entiseen malliin. 

Minulla aloitettiin samantien lääkehoito ja ensimmäisenä käytössäni oli pistoslääke Betaferon. Lääkkeen pistin itse joka toinen päivä ihon alle ja se toimikin ihan hyvin .

Palasin takaisin työelämään sairaslomani jälkeen ja  lähes saman tien täyteen työviikkoon. Elin ihan normaalia elämää. Mielessäni mietin jotta mahdanko edes mitään sairastaa kun olotilani oli lähes normaali.

Lueskelin aina silloin tällöin sairaudesta jotain pientä mikä sattui silmiini mutta en halunnut lisätä tietoisuuttani tautiani kohtaan koska ne asiat eivät minua koskettaneet. Olin kuullut sanan FATIIKKI ja mietin jotta miten muka kukaan voi oikeasti väsyä niin totaalisesti...

Jossain vaiheessa vuonna 2010 alkoi ihoni oireilemaan ja lääkkeeni vaihdettiin toiseen pistettävään. Avonex oli lääkkeen nimi ja sen pistetin lihakseen kerran viikossa. Elämä sujui ihan normaalisti.

Perheeseeni kuuluu 3 tytärtä (1993, 1997 ja 2001) ja aviomies. 

Perheemme arki oli siihen aikaan ihan normaalia lapsiperheen arkea. Töihin, kouluun, hoitoon, ruokakauppaan, harrastuksiin kuljettamista. Pyykin pesua, ruuan laittoa, siivoamista ja mitä näitä nyt on... ja kaikki sujui vaihtelevasti...