Vuodet kuluivat, lapset kasvoivat ja arki rullasi kohtuu normaalisti.
Opiskelin oppisopimuksella apteekissa lääketeknikoksi joksi valmistuin 2008. Opiskelu tuntui aika hurjalta. Olin 4 kertaa vuoden aikana 2 viikkoa Turussa ja mieheni sai kokeilla miltä tuntuu selvitä arjesta yksin lasten kanssa.
Lapset olivat silloin 4,8 ja 12 vuotiaat. Noiden viikkojen aikana mieheni selvisi niin vesirokoista kuin silmätulehduksista normi arjen lisäksi. Olin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt kuinka hienosti kaikki sujui ja minä sain keskittyä opiskeluun.
2014 tein suuren päätöksen ja vaihdoin työpaikkaa. Työmatkani lyheni ja työaikani muuttui paremmin minun tilanteeseeni sopivaksi. Kaikki tuntui olevan mallikkaasti.
2015 maaliskuussa tein suuren elämäntapamuutoksen ja laitoin ruokavalioni täysin uusiksi. Painoin noihin aikoihin lähes 94 kg ja jotain oli tehtävä.
Jätin ruokavaliostani kokonaan pois vehnän, riisin, pastan, perunan, sokerin, kaiken makean (paitsi jäätelön ;) ), pullat ja leivän. Kaikki valmiiksi maustetut kananfileet yms.jätin kauppaan. Liikuntaa lisäsin jonkun verran. Tunsin olevani elämäni kunnossa. 2016 vuoden helmikuussa painoin 68,5 kg!!! Olin laihduttanut omin keinoin 25,5 kg!!!
Olin elämäni kunnossa ja energiaa oli vaikka kuinka paljon. Keväällä 2016 keskimmäinen tyttäremme pääsi ylioppilaaksi ja samana kesänä nuorimmaisemme pääsi ripille. Minä tietenkin itse tein tarjottavat molempiin juhliin ja putsasin ja puleerasin joka paikan (vaikka ei meillä kukaan juhlia kaapeissa viettänytkään). Jossain takaraivossa oli kuitenkin pieni pelko kuinka kauan tämä jaksaminen kestää...
JA SITTEN SE RÄJÄHTI KÄSIIN...
Heinäkuun puoli välissä alkoi olla kaikenlaisia kipuiluja jotka vain yltyivät ja oli pakko hakeutua lääkäriin. Ja sitten se väsy voi helvetti millainen väsy ! Vaikka olisin nukkunut kaiken aikaa en olisi kättäni jaksanut kantaa, ajatus ei juossut, puhe ei kunnolla sujunut, muisti ei toiminut ollenkaan normaalilla tavalla. Nyt todellakin tiedän mitä se fatiikki on!!!
Minä, joka olen normaalisti todella positiivinen ihminen, ajattelin jo, jotta eiköhän tämä elämä ollu tässä, ei mulla oo enää mitään tekoa tässä maailmassa. Onneksi läheiseni olivat tukena ja pääsin niistä ajatuksista.
Loppujen lopuksi kun alkoi 8.s viikko sairaslomaa pääsin lopulta keskussairaalaan ja pahenemisvaihe oli päällä. Pääsin kortisoni-kuurille. Parin tiputuksen jälkeen tunsin itseni taas lähes normaaliksi ihmiseksi ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti